Matka Ouidahiin
Hyppäsimme toisen residenssiläisen kanssa Villa Karon autoon saattaaksemme yhtä kotiinlähtijää Oudahiin asti hänen jatkaessa pienen pysähdyksen jälkeen koti Cotonoun lentokenttää. Ouidah on kaupunki, noin 50 kilometrin päässä Grand-Poposta kohti Cotonouta. Sen historiaan mahtuu sekä voodunia että orjuutta.
Taidetta
Ensimmäinen pysähdys oli Zinsou-säätiön afrikkalaisen taiteen museo. On maanantai ja museo on kiinni. Yksi seurueemme jäsen ottaa tilanteen haltuun ja päättää soittaa johtajalle. Ei mene kuin viisi minuuttia ja kaksi vartijaa tulevat avaamaan meille oven ja esittelevät koko museon. Ei voi sanoa muuta kuin, aikamoista.
Museo on sopivan kokoinen ja mukava. Näyttely mielenkiintoinen.
Museon kotisivulla on äärimmäisen osuva toteamus, mikä resonoi ajankohtaisesti myös tämänhetkiseen suomalaiseen poliittiseen keskusteluun: ”Kulttuuri on oikeus, eikä sitä voida eikä pidä pitää luksuksena.” Taidemuseo antaa niin beniniläisille kuin turisteillekin mahdollisuuden tutustua afrikkalaiseen taiteeseen ja kulttuuriin. Taide tulee vastaan täällä joka paikassa ja käsityöperinteellä on pitkä historia. On siis myös luonnollista, että sitä varten on perustettu taidemuseo, joka toimii siltana perinteen ja nykyajan välillä. Esillä olevat teokset, valokuvat, installaatiot ja maalaukset, on valittu Zinsoun perheen kokoelmasta.
Parhaillaan tarjolla oli näyttely nimeltä Aziza. Esite kertoi näyttelyn taustoja. Etelä-Beninin perinteen mukaan neron Azizan siunauksen saaneella taiteilijalla oli aikoinaan kyky ymmärtää näkyvää ja näkymätöntä maailmaa ja kyky siirtyä maailmasta toiseen ilman, että hän vaikutti siihen. "Aziza"-näyttelyssä oli esillä seitsemäntoista paikallista taiteilijaa, jotka lähestyivät tätä aihetta omissa taideteoksissaan.
Léonce Raphaël Agbodjelou - Sans titre Jérémy Demester - Sans titre (figure)
Python-temppeli
Korttelin päässä taidemuseosta sijaitsee vodonin (voodoo) tärkeä Python-temppeli. Nimi temppelille tulee voodoolle tärkeästä ja palvotusta eläimestä, pythonista, joita temppelissä on kymmenittäin. Pythonin tappamisesta seuraa jumala Dangben kosto ja huono onni.
Pythonien pyhyyteen liittyy tarina Ouidahin kuningaan Kpassèen pakomatkasta 1700 -luvun alussa. Ouidah ei kuulunut tuolloin Dahomeyn (nykyinen Benin) valtakuntaan. Kuningas pakeni metsään pahamaineisia Ghézo-sotureita karkuun. Kuningas ei joutunut vangiksi, sillä pythonit suojelivat häntä vihollisilta.
Kuningas pytonilla ei ole myrkkyä, eikä se kurista, joten sitä ei pidetä vaarallisena ihmisille. Joskus nämä kuningaspythonit on päästetty myös vaeltamaan pitkin kaupungin katuja kaupungin asukkaiden palauttaessa niitä sitten takaisin temppeliin.
Temppelialue on itsessään pieni. Päärakennuksen lisäksi aidan sisäpuolella on muutama pienempi pyhättö. Temppelialueella on myös iso irokot puu, jonka uskotaan olevan 600 vuotta vanha. Se on pyhä säilyttäessään esi-isien henkiä.
Jokainen temppelissä kävijä saa halutessaan ottaa käärmeen harteilleen. Käärmeen iho on viileä, käärme itsessään painava siinä niskalla roikkuessaan. Pikaisesti valokuva ja tämä turistikokemus on sillä kuitattu.
Kpassen pyhä metsä
Päivä on kuuma, kuten yleensäkin, joten mopokyydin aikana tekee mieli ottaa päähine pois, jotta ilmavirta tarttuisi hiuksiin. Matka jatkuu vodunin hengessä kohti Kpassen pyhää metsää, mikä sijaitsee muutaman kilometrin päässä keskustasta. Tätä metsää pidetään pyhänä, koska tarinan mukaan sinne katosi ensimmäinen kuningas Xwedah. Metsässä olevat taideteokset ovat tuotu paikalle vasta vuonna 1993 osana kansainvälistä "voodoo"-taidefestivaalia. Metsässä siis näkee useita vodunille tärkeitä jumalhahmoja patsaiden muodossa.
Orjien reitti
Mopokyyti vei meidät vielä tutustumaan Orjien reittiin niiltä osin kuin se oli tällä hetkellä tie- ja rakennustyömailta mahdollista. Portugalilaiset tulivat Ouidahiin ensimmäisenä jo 1500-luvulla. Seuraavien vuosisatojen aikana kaupunki omistettiin orjakaupalle. Vangitsemisen jälkeen ihmiset vietiin orjahuutokauppaan, missä heidät ostettiin ja leimattiin omistajien symbooleilla. Tämän jälkeen heidän piti kävellä seitsemän kertaan Unohduksen puun ympäri, jotta he unohtaisivat, mistä olivat kotoisin. 
Ouidahin orjatori
Ouidahin satamasta lähetettiin satojatuhansia orjia Amerikkaan, erityisesti Brasiliaan ja Karibialle. Reitin varrelle oli ripoteltuna useita muistomerkkejä. Museota korjattiin, joten se ei ollut auki. Portti, jolta ei ole paluuta ei myöskään avautunut meille, sillä kiinalaiset olivat vallanneet sen ranta-alueen ja parhaillaan rakensivat beniniläisten kanssa valtavaa muistomerkki- ja turistikompleksia aivan tämän portin ja aikoinaan olleen pääorjasataman viereen. Jotenkin ajatus tänne nousevasta hotellikylpylästä, orja-alusten kopioista ja muistopuutarhoista sekä vodon-esityksistä puistattaa. Auttaako tämä ihmisiä ymmärtämään paremmin kipeää historiaa vai onko se pelkästään orjaperinnön siivellä matkailun edistämistä ja aiheen kaupallistamista?
Kaupungin historiaa orjakaupan jälkeen
Orjuuden poistamisen jälkeen Ouidahin kaupunki omistautui 1800-luvulla palmuöljyn viennille ja siitä tuli kukoistava kauppakaupunki. Kaupungin väestöön syntyi 1800-luvulla varakkaiden kauppiaiden luokka, joka muodosti vauraan porvariston. Heidän joukossaan oli sekä orjakauppiaiden jälkeläisiä että entisiä orjia, jotka vapauduttuaan lähtivät Brasiliasta 1800-luvun alkupuoliskolla palatakseen kotimaahansa.
Matkustus ja kulkeminen
Viipotettuamme sinne tänne zemi-mopotaksien selässä jatkoimme matkaa puskataksilla takaisin Grand-Popoon. Linja-autoja ei ole, joten matka taittui näillä henkilöautoilla, jotka toimivat kimppatakseina. Kuski käynnistää auton, kun se on täynnä ja muutamalla eurolla taittuu seuraavat viisikymmentä kilometriä takaisin kotiin. Meitä on kolme naista takapenkillä, etupenkillä, pelkääjän paikalla, on kaksi miestä. Tunnelma on tiivis. Autossa ei ole ilmastointia, joten ikkunat ovat auki. Tuulilasi on rikki, verhoilut repeytyneet, eikä turvavöitä ole. Matka sujuu kuitenkin hyvin ja huokeasti, joten ei ole syytä valittaa.
