Alussa aina hankalaa, mutta...

Terveisiä Pekingistä.

Matka alkoi maanantaina. Pysähdyin matkalla Köpiksessä tervehtimässä vanhoja kamuja. Kuulumiset vaihdettiin ja minä pääsin nauttimaan pöydän antimista.


Pekingiin kone laskeutui tiistaina. Savusta harmaa kaupunki otti syleilynsä viileään puristukseen. Taksikuskin kanssa kävimme keskustelua kiinaksi. Minä hoin osoitetta lausuen sen vahvasti suomalaisittain, johon hän puhua pöpisi pitkiä rimpsuja kiinaa. Kumpikaan ei ollut ymmärtänyt mitään. Printtaamani kartta auttoi asiassa hitusen, joten kuski sai tuotua minut ainakin oikealle suunnalle. Minä jäin kuitenkin, myöhemmin arvioituna, useamman korttelin päähän. Raahailin tavaroita sinne tänne näyttäen karttaa ja kysellen suuntaa. Auttavat kädet viittoivat ihan yhtä usein vasemmalle kuin oikeallekin, joten hetken seisoin jähmettyneenä paikallani.


Nauravainen polkupyöräriksankuljettaja kiinan armeijan vihreässä palttoossaan nyökkäili tietäväisen näköisenä ja puikkelehtikin lopulta aivan oikean portin eteen. Kylmää kyytiä. Istuin kaverin takana kasseineni ja nyssyköineni ja kurkistelin paksun, punaisen, tekokuituisen esiripun takaa liikennettä. Kuski oli onnellinen saadessaan minulta liian ison maksun, kun hänellä ei muka ollut maksaa sovittua summaa takaisin. Samapa se. Portissa luki Xanadu, ja samalla sisäinen jukeboxini alkoi soittamaan Olivia Newton Johnin ja ELOn kappaletta.

 

      Kaupunki lievällä savusumulla ja ilman.


Olin enemmän kuin onnellinen sukulaisperheen Pekingissä asuvan kummityttären tarjouksesta majoittaa minut pari yötä. Myönnetään, että on paljon pehmeämpi laskeutua maahan, kun joku jeesaa tai sanoo ystävällisiä sanoja väsyneelle matkaajalle.


Jet lag iski suoraa vartaloon. 

Maa suli jalkojen alla ja kädet tärisivät. Ruoka-annos tasoitti tilannetta. Silmät nuokkuivat koko illan, mutta yritin sinnitellä yhdeksään asti. Uni vei mennessään, mutta kahdeltatoista olin sitten pirteä kuin peipponen. Ärsyttävää. Rytmi sekaisin odottelin uutta unihippua sängyllä maaten. Tuleehan se, joskus aamuyöstä.


Aamulla vaihdoin nipun rahaa ja lähdin kohti yliopistoa. 

Tämä opinahjo ei ole muiden yliopistojen kanssa samassa kampuksessa vaan idässä, kaukana hornan hervuudia. Paikanpäälle on lisäksi hieman mutkikasta mennä, sillä normaalien metrovaihtojen lisäksi loppua kohden pitää vielä vaihtaa jonkinmoiseen paikallisjunaan. Etukäteisohjeistuksessa oli mainittu ainoastaan taksi. Matkaamisohjeet metroa käyttäen olisivat helpottaneet, sillä jo pelkästään aseman exittien väli on niin pitkä, että jos ensimmäisellä kerralla ei osu oikeaan, huomaa jaloissaan kävelleensä kilometrejä. Valitsin arvauspelillä yhden exitin. Toisella kerralla se meni jo oikein.

    Tuleva opinajhoni.

Yliopistoalueella sai jatkaa kävelyä. Karttaa ei ollut ja kukaan ei tuntunut tietävän, mihin minun olisi pitänyt mennä. Minulla sentään oli kiinaksi kirjoitettuna ilmoittautumishuoneen numero. Ohjeita oikeaksi suunnaksi tuli niin oikealle kuin vasemmallekin. Lopulta löytyi kansainvälinen keskus, jonka henkilökunta ei puhunut englantia. Täällä ei saanut opintoapua vaan asunnon. Pulitin tiskiin kolmen kuukauden vuokran. Minulla on kuitenkin ensisijaisesti kuukauden kontrahti. Jos haluan asunnosta pois tämän ajan jälkeen, saan loput rahat takaisin. Tämän kertoi tulkkina toiminut opiskelija. Vuokra sinänsä oli pieni, 45 CNY eli vajaa 7 € / päivä.


Menin katsomaan huonettani. Päästyäni käytävään samaisesta huoneesta tuli ulos mies ja nainen. Kurkistin sisään. Pienen pieni huone oli kalustettu kuin motelli konsanaan. Huoneen pitkällä sivulla oli kapea pöytä, jonka päällä oli televisio. Toisella puolelta lähti kaksi toisistaan erotettua sänkyä. Eteisessä oli yksi vaatekaappi. Huoneesta lähtevät ihmiset pysähtyivät. Ymmärsin, että toinen heistä, nainen, oli taiwanilainen kämppikseni. Kauhuskenarioni oli mennyt 50-50. Jouduin siis jakamaan pienen huoneen, mutta meillä sentään oli oma vessa. Ja vessasta löytyi onneksi pönttö, eikä vain kahta jalkaa ja reikää. Keittiötä en lähtenyt etsimään. Se löytyy sitten, kun sitä tarvitsen.

    Tuleva huoneeni ja kämppikseni polkupyörä.


Lopulta löytyi myös ilmoittautumishuone. Siellä minulle tehtiin toisen ihmisen opiskelijakortti ja kehotettiin tulemaan seuraavana päivänä kuntotarkastukseen ja sitä seuraavana päivänä kielitestiin. Kerroin kiinan kieleni olevan miinuksella, tasopisteitä olisi turha laskea. Lopulta kuitenkin havaitsimme henkilöllisyyden erehdyksen, minä en saanut opiskelijakorttia ja minulta poistettiin kaikki testit. Opintoni alkavat vasta maanantaina. Jonkinmoisen ruokakortinkin sain. Maksoin siitä 100 cny, nainen pisti kassaan 84. Kyselin, mihin 16 rahayksikköä jäi, mutta sain vastaukseksi sormella osoituksen kassakoneen summaan, numero 84:ään, jonkun lausahduksen ja nyökkäyksen. Huomasin, että oli turha heilutella pientä lappua, johon numero 16 oli raapustettu.


Riisiä, kanaa ja pähkinöitä, 1 € 10 senttiä.


Seikkailuni oli tältä päivältä ohi. 

Hain litran appelsiinimehua ja palasin kyläpaikkaani. Talon emäntä on lähdössä reissuun. Saan oleilla hänen kotonaan vielä viikonloppuun. Kiitän ja kumarran tästä ilosta, sillä asunto on lähempänä keskustaa kuin omani. Ehkä olen hetken tekemättä mitään, nukun pois univelan ja orientoidun kaupunkikierroksiin.

Vartalo on väsynyt, mutta mieliala ihan ok. 

Totaalisen pihallahan sitä on. Kaikki on uutta, mihinkään ei osaa ja mitään ei ymmärrä. Mutta, jos lähtee seikkailemaan maailmalle, on väistämättä tilannut eteensä monipuolisesti kokemuksia.