Bangladesh on maailman tiheiten asuttu valtio. Maan pinta-ala tilastollisesti on sijoittuu vasta 94. sijalle, mutta koko alueelle on ahtautunut lähes 170 miljoonaa ihmistä. Pääkaupungissa, Dhakassa on arvioitu asuvan noin 18 miljoonaa asukasta.
Yleisiä tunnelmia
Bangladesh on jotain erityistä. Siinä on suuri ripaus Intian värejä ja makuja, kuin myös köyhyyttä ja likaisuutta. Tähän Intian ripaukseen sekoittuu kuitenkin fakta siitä, että Bangladeshin valtauskonto on Islam. Se on itseasiassa maailman kolmanneksi suurin muslimienemmistöinen valtio.
Kaduilla näkyy kokomustiin kietoutuneita harsotettuja naisia tai huivin päähänsä taitelleita neitoja värikkäissä tunikoissa. Huomattavasti yleisempää naisilla ovat kuitenkin värikkäät sarit tai salwar kameez -asukokonaisuudet, joissa on värikäs tunika, sekä housut ja huivi. Asukokonaisuuden multivärikkyys on tarkasti suunniteltu. Värit toistuvat jokaisessa vaatekappaleessa ja usein varsinkin housut ja huivi sointuvat toisiinsa. Kaupunkielämään sopii myös länsimaisesti pukeutuneita naisia hiukset valtoimenaan. Miehen kulkevat joko länsimaisittain housuissa ja pusakoissa tai pikkutakissa. Yleistä on myös kurta-paejama -yhdistelmä eli tunikatyylinen pitkähkö paita ja housut. Riksakuskeilla oli yleensä päällään lungi, eräänlainen hame.
Ruokalistoilta on turha etsiä sikaa. Yleisimmin tarjolla on kanaa tai lammasta. Ruoka muistuttaa läheisesti Intialaista ruokaa. Jokaisella päivällisellä oli tarjolla myös jälkiruokaa. Maistelin erilaisia makeita riisivanukkaita sekä maidosta tehtyjä jälkiruokia. Makeiskaupoissa oli erilaisia soikeita ja pyöreitä pullasia, joita haukatessaan siirappinen sokerinmaku räjähti suussa vieden tajunnan. Ruoka syödään yleensä käsin, itse asiassa oikealla kädellä. Jokaisessa ruokapaikassa on erikseen käsienpesua varten varattu lavuaarialue, missä kädet saippuoidaan sekä ennen että jälkeen ruokailun. Itse asiassa käsinsyöminen oli varsin helppoa ja luontevaa. Koska veistä ja haarukkaa ei ollut, oli paljon helpompaa saada lihasta palasia sormin kuin pelkällä lusikalla. Diskoja tai klubeja ei ole, eikä alkoholia ole periaatteessa kaupan, mutta lähes joka kyläpaikassa oli tarjolla viiniä, olutta ja tiukkaa viinaa. Vieras nautti viinistä, osa herroista sekä muutama nainen ottivat terästetyn juoman, jos toisenkin.
Liikenne
on kaoottinen, jalankulkijan henki ei ole penninkään arvoinen.
Jalankulkijan pitää myös pudottaa silmät isonvarpaan korkeudelle,
sillä tiet ovat surkeat, ja yhtäkkiä siellä täällä edessä
saattaa olla miehen mentävä kuoppa. Persuuslihas sai aikamoisen
pomppuhieronnan polkupyöräriksan polkiessa kiihkeää vauhtia
pitkin vanhan Dhakan perunapeltoa muistuttavia teitä. Autot
soittavat tööttiä. Ne painavat sitä kerran, toisen kerran ja
vielä kolmannen kerran – siis kaikki samaan aikaan ja vuorotellen,
vaikka näkevätkin, että liikenne on jumissa, eikä kukaan pääse
etenemään, soitti torvea tai ei.
Oma
ohjelma
Kahdentoista
päivän aikana kerkesin katsastaa ympäristöäni varsin vähän,
ainoastaan työpajaa edellisenä päivänä sekä lähtöpäivänäni.
Muina päivinä olinkin varsin kiinni työssäni. Hotelli oli lähellä
yliopistoa, missä työpaja pidettiin. Joka aamu kontaktini odotti
minua kello 9:30 hotellin aulassa, mistä lähdimme yleensä kävellen
kohti määränpäätämme. Kävely kesti noin 30 minuuttia, mikä
oli sinänsä kiva aloitus päivälle.
Työpaja alkoi joka aamu kello 10, mutta ensimmäistä päivää lukuun ottamatta muina aamuina ei koskaan koko sakki ollut koolla. Sinänsä varsin turhauttavaa opetuksen kannalta. Jengiä alkoi tippua pitkin aamupäivää, ja yleensä jo lounaalla kaikki olivat läsnä. Sähköt katkeilivat tämän tästä, mutta muuten meillä ei oikeastaan ollut ongelmia. Oppilaat aloittivat verkkaasti, vaikka kuina patistelin, joten kiirehän se loppua kohden tuli. Opiskelijoiden keski-ikä ja ikähaitari oli korkeampi kuin yleensä pitämissäni työpajoissa. Osa työpajaan osallistuvista oli yliopiston opettajia. Ensi-ilta aloitettiin hitusen myöhässä ja valkokankaalle avautui kaksi dokumenttia, toine kulkukoirista ja toinen sosiaalisesta mediasta sekä kolme animaatiota, jotka perustuivat Bangladeshilaisiin kansantarinoihin.
Muutaman kerran työpajan jälkeen kerkesin katsoa muutamaa lähikauppaa ja ostaa pari tarvitsemaani asiaa. Jokaiselle illalle oli ohjelmoitu päivällinen eri paikoissa. Itse asiassa yhtä kertaa lukuun ottamatta söin aina jonkun kotona, jonne oli kutsuttu minun lisäksi joukko mielenkiintoisia ihmisiä. Sain tutustua paikallisiin arkkitehteihin, kirjailijoihin, runoilijoihin, valokuvaajiin, kuvataiteilijoihin, elokuvan tekijöihin sekä muusikoihin. Yhtenä iltana olin elokuvanäytöksessä ohjaajan vieraana. Siellä minä sitten istuin lavalla kunniavieraana yhdessä mm. Korean suurlähettilään kanssa lausuen onnitteluja elokuvantekijälle ja kiitoksia tapahtuman järjestäjille. Tämän jälkeen kiidimme paikallisen muotikuvaajan häävuotisjuhliin. Moiset järjestelyt olivat sinänsä varsin loistavaa – joskin loppua kohden halusin jo perua viimeisen päivällisjuhlan, sillä olin tavattoman väsynyt työstä, jokailtaisesta sosiaalisuudesta ja lyhyeksi jääneistä yöunista. Suomalaisuus pilkisti esiin – sosiaalisuudellakin on rajansa. Jokailtainen ”kunniavierailu” alkaa olla pidemmän päälle raskasta. Mutta mainittakoon, että eräissä juhlissa muutaman loistavan, paikallisten starojen esittämien musiikkiesityksen jälkeen oli vuorossa myös suomalainen lauluesitys. HAH. Ne jotka paremmin tuntevat, tietävät, että tahtotila on korkea, taidot vähäisemmät ja laulunsanojen muistamisenkyky lähes olematon. Siinä hätäpäiten ei tullut mieleen kuin Kalliolle kukkulalle, mutta päästelin sen sitten sitäkin antaumuksellisemmin. Ei tarvinnut hävetä.
Alkumatkaani mahtui myös visiteerus naisten kauneussalongissa. Minun nenä- tai viiksikarvojani ei poistettu langalla hirttämällä kuten naiselta jonka operaatiota seurasin odottaessani vuoroani, minun ei myöskään tarvinnut itkeä silmiäni päästäni niin kuin erään pikkutytön kun hänelle laitettiin korvakoruja. Minä yksinomaan sain erittäin öljypitoisen hieronnan kipeään selkääni ja käsiini. Poistuessani ihailin hetken morsiamen valmistautumista hääseremoniaan.
Viimeisenä päivänä kerkesin vielä tehdä silmäyksen kaupunkiin, yksi yliopiston opettajista vaimoineen sekä kurssia dokumentoinut nuorimies vei minut vanhaan kaupunkiin. Toistamiseen Lalbagh Fort oli kiinni, joten tuumin, ettei minun ollut määrä nähdä sitä muuten kuin portin läpi. Mutta vanhassa kaupungissa oli kuitenkin jo itsessään ihmettelemistä. Jatiya Sangsad Bhaban museo vei katsojan brittien siirtomaavallan aikakaudelle esitelle silloista elämäntyyliä. Museon vieressä avautui Buriganga joki, jota pitkin matkattiin isommilla aluksilla eri kaupunkeihin ja pienillä veneillä ihan vain joen toiselle puolelle. Pieni jokiveneily oli varsin rentouttavaa, joskin joki on äärimmäisen huonossa kunnossa. Minulla ei olisi tullut mieleenkään pulahtaa tuohon sameaan, lievästi haiskahtavaan ja esiteitä kelluvaan veteen. Viimeinen etappi enne lentokentälle kiirehtimistä oli Kansallismuseo, mistä sain yleiskatsauksen historiaan ja elämään eri puolilla Bangladeshia.
Bengal Gallery of Fine art
Drik gallery
Poliittisia tunnelmia
Kurssilaiseni antoi luvan julkaista kuvansa tiesuluista hänen kotinsa edustalla.
Levottomuudet Bangladeshissa jatkuivat koko viikon. Neljännen päivän jälkeen lehdet eivät enää raportoineet tapahtumista. Hulikointipäivän oli määrä olla maanantai, mutta vielä lauantaina toistakymmentä poliisiautoa, joissa jokaisessa oli kahdeksan rynnäkkökiväärein varustautunutta poliisia matkasivat jonossa lähellä olevalle aukiolle, missä ihmiset yleensä osoittivat mieltään. Sunnuntaina vanhassa kaupungissa räjäytettiin pikkupommeja, joiden tarkoitus oli saada aikaan sekasortoa. Ihmiset kertoivat pommien heittäjien olevan köyhiä, joille oppositio maksoi hulinan aiheuttamisesta. Kyse ei siis välttämättä ollut edes kiihkomielisistä vastustajista vaan ruokansa eteen rikkaita tottelevista ihmisistä.
Kysyin useilta kurssilaiselta, eikö heitä pelota tämän maan tilanteet. Kaikki olivat kuulemma tottuneet siihen. He totesivat osaavansa kiertää vaaralliset alueet. En osannut pelätä minäkään. Mitään ei tapahtunut näköetäisyydellä, asiat tulivat esiin ainoastan television ja ihmisten puheiden välityksellä, sulkeutuneensa markkina-alueena sekä lisääntyneenä poliisien määränä.
Kahdella vastakkain olevalla puolueella on maassa pitkä historia. Molempien puolueiden päänaisten isät ja isoisät ovat aikoinaan olleet vallassa. Eräs kurssilaisista kertoi, että useat hallinnossa olevista ihmisistä eivät ole lopettaneet koulujaan. He vain jatkavat vuosikymmeniä olevaa vihanpitoa keskittäen siihen kaikki voimavaransa jättäen maansa hunningolle. Kysyin usealta, miten he näkevät maansa tulevaisuuden, ja yleisin vastaus oli, ettei se kehity mihinkään. Aika masentavaa sinänsä.
°°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°°
Työpaja alkoi joka aamu kello 10, mutta ensimmäistä päivää lukuun ottamatta muina aamuina ei koskaan koko sakki ollut koolla. Sinänsä varsin turhauttavaa opetuksen kannalta. Jengiä alkoi tippua pitkin aamupäivää, ja yleensä jo lounaalla kaikki olivat läsnä. Sähköt katkeilivat tämän tästä, mutta muuten meillä ei oikeastaan ollut ongelmia. Oppilaat aloittivat verkkaasti, vaikka kuina patistelin, joten kiirehän se loppua kohden tuli. Opiskelijoiden keski-ikä ja ikähaitari oli korkeampi kuin yleensä pitämissäni työpajoissa. Osa työpajaan osallistuvista oli yliopiston opettajia. Ensi-ilta aloitettiin hitusen myöhässä ja valkokankaalle avautui kaksi dokumenttia, toine kulkukoirista ja toinen sosiaalisesta mediasta sekä kolme animaatiota, jotka perustuivat Bangladeshilaisiin kansantarinoihin.
Muutaman kerran työpajan jälkeen kerkesin katsoa muutamaa lähikauppaa ja ostaa pari tarvitsemaani asiaa. Jokaiselle illalle oli ohjelmoitu päivällinen eri paikoissa. Itse asiassa yhtä kertaa lukuun ottamatta söin aina jonkun kotona, jonne oli kutsuttu minun lisäksi joukko mielenkiintoisia ihmisiä. Sain tutustua paikallisiin arkkitehteihin, kirjailijoihin, runoilijoihin, valokuvaajiin, kuvataiteilijoihin, elokuvan tekijöihin sekä muusikoihin. Yhtenä iltana olin elokuvanäytöksessä ohjaajan vieraana. Siellä minä sitten istuin lavalla kunniavieraana yhdessä mm. Korean suurlähettilään kanssa lausuen onnitteluja elokuvantekijälle ja kiitoksia tapahtuman järjestäjille. Tämän jälkeen kiidimme paikallisen muotikuvaajan häävuotisjuhliin. Moiset järjestelyt olivat sinänsä varsin loistavaa – joskin loppua kohden halusin jo perua viimeisen päivällisjuhlan, sillä olin tavattoman väsynyt työstä, jokailtaisesta sosiaalisuudesta ja lyhyeksi jääneistä yöunista. Suomalaisuus pilkisti esiin – sosiaalisuudellakin on rajansa. Jokailtainen ”kunniavierailu” alkaa olla pidemmän päälle raskasta. Mutta mainittakoon, että eräissä juhlissa muutaman loistavan, paikallisten starojen esittämien musiikkiesityksen jälkeen oli vuorossa myös suomalainen lauluesitys. HAH. Ne jotka paremmin tuntevat, tietävät, että tahtotila on korkea, taidot vähäisemmät ja laulunsanojen muistamisenkyky lähes olematon. Siinä hätäpäiten ei tullut mieleen kuin Kalliolle kukkulalle, mutta päästelin sen sitten sitäkin antaumuksellisemmin. Ei tarvinnut hävetä.
Alkumatkaani mahtui myös visiteerus naisten kauneussalongissa. Minun nenä- tai viiksikarvojani ei poistettu langalla hirttämällä kuten naiselta jonka operaatiota seurasin odottaessani vuoroani, minun ei myöskään tarvinnut itkeä silmiäni päästäni niin kuin erään pikkutytön kun hänelle laitettiin korvakoruja. Minä yksinomaan sain erittäin öljypitoisen hieronnan kipeään selkääni ja käsiini. Poistuessani ihailin hetken morsiamen valmistautumista hääseremoniaan.
Viimeisenä päivänä kerkesin vielä tehdä silmäyksen kaupunkiin, yksi yliopiston opettajista vaimoineen sekä kurssia dokumentoinut nuorimies vei minut vanhaan kaupunkiin. Toistamiseen Lalbagh Fort oli kiinni, joten tuumin, ettei minun ollut määrä nähdä sitä muuten kuin portin läpi. Mutta vanhassa kaupungissa oli kuitenkin jo itsessään ihmettelemistä. Jatiya Sangsad Bhaban museo vei katsojan brittien siirtomaavallan aikakaudelle esitelle silloista elämäntyyliä. Museon vieressä avautui Buriganga joki, jota pitkin matkattiin isommilla aluksilla eri kaupunkeihin ja pienillä veneillä ihan vain joen toiselle puolelle. Pieni jokiveneily oli varsin rentouttavaa, joskin joki on äärimmäisen huonossa kunnossa. Minulla ei olisi tullut mieleenkään pulahtaa tuohon sameaan, lievästi haiskahtavaan ja esiteitä kelluvaan veteen. Viimeinen etappi enne lentokentälle kiirehtimistä oli Kansallismuseo, mistä sain yleiskatsauksen historiaan ja elämään eri puolilla Bangladeshia.
Bengal Gallery of Fine art
Drik gallery
Poliittisia tunnelmia
Kurssilaiseni antoi luvan julkaista kuvansa tiesuluista hänen kotinsa edustalla.
Levottomuudet Bangladeshissa jatkuivat koko viikon. Neljännen päivän jälkeen lehdet eivät enää raportoineet tapahtumista. Hulikointipäivän oli määrä olla maanantai, mutta vielä lauantaina toistakymmentä poliisiautoa, joissa jokaisessa oli kahdeksan rynnäkkökiväärein varustautunutta poliisia matkasivat jonossa lähellä olevalle aukiolle, missä ihmiset yleensä osoittivat mieltään. Sunnuntaina vanhassa kaupungissa räjäytettiin pikkupommeja, joiden tarkoitus oli saada aikaan sekasortoa. Ihmiset kertoivat pommien heittäjien olevan köyhiä, joille oppositio maksoi hulinan aiheuttamisesta. Kyse ei siis välttämättä ollut edes kiihkomielisistä vastustajista vaan ruokansa eteen rikkaita tottelevista ihmisistä.
Kysyin useilta kurssilaiselta, eikö heitä pelota tämän maan tilanteet. Kaikki olivat kuulemma tottuneet siihen. He totesivat osaavansa kiertää vaaralliset alueet. En osannut pelätä minäkään. Mitään ei tapahtunut näköetäisyydellä, asiat tulivat esiin ainoastan television ja ihmisten puheiden välityksellä, sulkeutuneensa markkina-alueena sekä lisääntyneenä poliisien määränä.
Kahdella vastakkain olevalla puolueella on maassa pitkä historia. Molempien puolueiden päänaisten isät ja isoisät ovat aikoinaan olleet vallassa. Eräs kurssilaisista kertoi, että useat hallinnossa olevista ihmisistä eivät ole lopettaneet koulujaan. He vain jatkavat vuosikymmeniä olevaa vihanpitoa keskittäen siihen kaikki voimavaransa jättäen maansa hunningolle. Kysyin usealta, miten he näkevät maansa tulevaisuuden, ja yleisin vastaus oli, ettei se kehity mihinkään. Aika masentavaa sinänsä.
°°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°°
Noin kymmenen vuotta sitten järjestämäni lasten tekemien elokuvien festivaali sai työn Bangladeshista. Tämä oli meistä erittäin eksoottista. Vielä erikoisempaa oli viesti, missä kerrottiin että elokuvan tekijä, noin 10-vuotias poika isänsä kanssa tulee vierailemaan Tampereella. Saapumiseen ja kutsuihin liittyi jotain mutkia ja kysymyksiä, mutta lopulta sekä isä että poika saapuivat Suomeen. Ilmassa oli joitain suunnitelmia, jotka kuitenkin varsin pian raukesivat. Vuosia myöhemmin näin isän ja tyttären Iranissa leffajuhlilla. Kukapa olisi arvannut silloin aikoinaan, että tapaamme vielä (ja sangen useasti) Bangladeshissa. Poika oli jo nuori aikuinen - mitä kohteliain ja avuliain nuorimies, joka houstasi minua paikkoihin, aina kun oli tarve.
Maailma pienenee ja jokainen kohtaamani ihminen on merkittävä – joskus auttaa jotakuta, ja itse avun tarpeessa ollessaan joku toinen ojentaa kätensä.
°°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°° °°°
Tätä julkaistaessani olen jo siirtynyt Intian puolelle. Huonot nettiyhteydet ja kiihkeärytminen ohjelma estävät kirjoitusten julkaisemista ajallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti