Reppumatkailu on mukavaa, joskin vaatii aikamoista organisointia. Myönnän, että ajattelin aluksi olla laiska ja tilata matkan matkatoimiston kautta. Sain ”juuri minulle” räätälöidyn kahdeksan päivän Yunnanin kiertoajelun, missä minä ja englantia puhuva kuski olisimme matkanneet paikasta toiseen. Sain sähköpostilla pitkän listan eri kaupunkeja ja vierailukohteita. Ihan vallan erikseen piti tiedustella matkan hintaa, joka osoittautui 2500 $:ksi ilman lentolippuja. Naurahdin. Tuo summa nääs kattaa koko minun täällä olo aikani vuokran ja ruuan (kaksi ateriaa päivässä + aamupalat) sekä metroliikkumisen Pekingissä. (Toki yliopistoalueella eläminen on ollut vieläkin halvempaa kuin muualla.) Päivät etenivät ja en meinannut millään keretä suunnittelemaan matkaani. Lopulta ostin menolipun Kunmingiin, jotta ainakin pääsisin pois Pekingistä.

Lennot Kiinassa ovat kohtuuhintaisia, samoin junaliput. Ja mitä tulee majoitukseen, olen elämässäni ollut varsin useissa viiden tähden hotelleissa - eikä minulla olen niistä pahaa sanaa sanottavana - mutta omatoimimatkalla en tarvitse tähtiä. Hyvät hotellit oat loistavia silloin kun tekee töitä ja haluaa illalla olla rauhassa ja maata hylkeenä kylpyammeessa. Mutta omatoimimatkalla hotellit ovat mukavampia ja paikkoja ja niin äärimmäisen halpoja. Jaettavissa huoneissa voi makoilla ihan muutaman euron hintaan. Parissa paikassa päätin oikein hemmotella itsenäni ja otin yhden hengen huoneen 10 eurolla / yö. Ei paha. Hostelleiden eduksi on myös sanottava, että siellä tapaa aina paljon ihmisiä - tähtihotelleissa saa paistatella ihan omassa valossaan. Ihmiset ovat ystävälisiä ja halukkaita vaihtamaan kokemuksiaan. Tämän tästä saa matkaseuraa johonkin kohteeseen. Kiinassa tapaa kyllä länsimaalaisia, mutta valtaosa turisteista on kiinalaisia. Ja mikä nykyään mukavaa, vaikka ovessa saattaakin lukea ”nuorisomaja”, matkaajat ovat kaiken ikäisiä.

Jengiä on joka lähtöön. Eräs amerikkalainen herra kertoi tulleensa Kiinaan aikoinaan selkeyttämään päätään hippiajanjaksolta. Ehkäpä Laotsen opit puhdistavat LSD:n höyrystämät aivot. Toinen herra taas oli toteuttamassa vuosien unelmaansa matkustaa silkkitien päästä päähän. Nuorimies oli hypännyt suoraa seikkailuun ja siirtynyt ensimmäistä kertaa maansa ulkopuolelle reissatakseen vuoden Aasiassa. Ja runsaasti kiinalaisia viettämässä pidennettyä lomaansa, lyhyttä lomaansa tai kokousmatkan mahdollistamaa piipahdusta eri turistikohteissa.

Yksinäisen matkustajan ei tarvitse olla yksin. Kaikki kynnelle kykenevät haluavat harjoitella englannin kieltään, tai ovat uteliaita tietämään, mistä tulet. He ovat myös avuliaita etsimään tietoa ja matkareittejä Baidusta, kiinalaisesta googlesta. Ja nips naps valokuva näistä ohjeista heidän puhelimensa ruudulta ja minun reissuni on helpottunut huomattavasti. Kännykkä käy myös keskusteluvälineestä. Kun sanat loppuvat, näpytellään sana puhelimeen ja se kääntyy toiselle kielelle – ja taas ymmärrämme toinen toisiamme – ainakin melkein.... Piirtäminen on jees, mutta käsimerkit eivät välttämättä toimi. Jos yrittää selittää puhelua pitäen peukaloa ja pikkurilliä suorassa muiden sormien ollessa koukistettuna, paikalliset voivat luulla tätä numeroksi kuusi. Minä olen piirtänyt mitä useamman riisin kuvan, ennen kuin sain pistettyä valkoisen riisin sanayhdistelmän päähäni.

YUNNAN

Kunming
Asukasluku 6,5 miljoonaa

Kunming tuli minulle tutuksi uutisten välityksellä puukotusjupakasta rautatieasemalla. Tämä ei kuitenkaan ollut mainoskampanja tänne matkaamiseen. Yunnania oli yleisesti kehuttu kauneudestaan ja Kunming on Yunnanin keskus. Kaupunki sijaitsee ylätasangolla noin 1900 metrin korkeudessa. Ilmastoltaan se oli ehdottomasti viileämpi kuin Peking tähän aikaan. Lisäksi lomani osui sadekauteen. Vettä tiputti tämän tästä taivaalta, mutta se ei matkaani hidastanut. Sade tippui kohtuuden rajoissa – välillä lyhyinä rankkakuuroina, välillä vain tiputtaen ja puolen tunnin päästä vedentulo lakkasi taas hetkeksi. Sateenvarjo pelasti pahimmalta kostumiselta.

Kun ihmiset kehuvat Yunnania tapahtuu päässä jonkinmoinen sekaannus. Itse ainakin unohdin hetkellisesti maan koon. Yunnan on maakunta, ei kaupunki, se on matkakohteena kuin matkustaisi Saksaan. Jos siis sanotaan, että Yunnan on kaunis, tarkoittaa se vähän kuin Saksa olisi kaunis. Eri nähtävyyskohteet on ripoteltu pitkin tätä isoa maakuntaa. Itse Kunmingissa ei itsessään ole juurikaan mitään nähtävää. Iso kaupunki, josta ei löydy kiinnostavaa historiaa, mutta ei myöskään mitään erityisen modernia. Löysin kuitenkin kahdeksi päiväksi tekemistä ja katseltavaa. Kaupungissa on metro, mutta se ei ulotu keskikaupungille asti, joten ainut keino on tutustua paikallisbussien reititykseen. Pienen pähkäilyn jälkeen oikeat bussipysäkit kuitenkin löytyvät kuten myös kohteet, minne on menossa.

Yunnan Nationalities Museum

Kiinan väestöstä pääasiallisin osa on Han-kiinalaisia. Tämän lisäksi maassa on 55 vähemmistökansallisuutta. Kunmingissa on alkuperäiskansoja esittelevä museo. Museossa sai kierrellä isoa aluetta ympäriinsä vieraillen erilaisissa kylissä tutustuen, miten ihmiset ovat asuneet. Siellä täällä oli laulu- ja tanssiesityksiä. Osa vierailemistani museoista Kiinassa ovat jotenkin feikin tuntuisia. Niin tämäkin. Mikäs siinä, tulipahan kierrettyä, nautittua hetki teetä ystävällisen naisen sitä tarjoillessa ja syötyä niitä tälle alueelle kuuluisia nuudeleita, joskaan annos ei minusta maistunut yhtikäs millekään.

Kiinan laajimmat etniset ryhmät ovat Zhuan (16,9 milj.), Hui (10.5 mil), Manchu (10.3 mil), Uygurit (10 mil), Miao (9.4 mil), Yi (8.7 mil), Tuija (8.3 mil), Tiibetiläiset (6.2 mil), Mongoolit (5.9 mil), Dong (2.8 mil), Buyei (2.8 mil), You (2.7 mil), Bai (1.9 mil), orealaiset (1.8 mil), Hani (1.6 mil), Li (1.4 mil), Kazakh (1.4 mil) ja Dai (1.2 mil).

Illalla yritin vielä etsiä järveä, mutta sain varsin ristiriitaisa ohjeita. Osan mielestä paikkaan pystyi kävelemään, toisten mielestä paikka oli liian kaukana. Tulin vielä illalla tilanneeksi tuplasti ruokaa, kun tarjoilija ei ymmärtänyt, että vaihdoin ruokalajin toiseksi. Yleensä olen varsin päättäväinen halussani löytää jonkun paikan. Tällä kertaa tein poikkeuksen. Vatsa pullollaan luovutin järven etsimisen ja pörhälsin taksilla hostelliini.

Kun ei osaa kieltä, on pakko kysyä ihmisiltä suuntaa. Tämä on toisinaan kuitenkin aika haasteellista. Kiinassa ihmisillä ei ole käsitystä kartasta, ilmansuunnista tai välimatkojen pituuksista. Kysyin kerran oikeaa suuntaa neljän hengen ryhmältä. Kaikkien ilmeet kirkastuivat samaan aikaan ja jokainen totesi tietävänsä paikan. Ikävä vain, että jokainen neljästä näytti samanaikaisesti eri suuntaan. Ihan pisti naurattamaan – samoin nauroivat myös ohjeiden antajat. Kasvojensäilyttämiskulttuurissa ihmiset myöskin sanovat kyllä vaikka heillä ei olisi minkään näköistä tietoa asiasta. Osa ihmisistä ovat olleet avuliaita, tehneet u-käännöksen omilta reiteiltään ja halunneet varmistaa, että pääsen oikeaan paikkaan.

Shilin Kivimetsä (ShilinStone Forest | 石林, shilin)

Seison aamulla tikkana valmiina tutkimaan kivimuodostumia. Seuraani hostellista lyöttyy Amerikassa asuva korealaisherra. Lähdemme etsimään paikallisbussin pysäkkiä. Retkeilymajan seinällä on ohjeet, mutta tiskin takana istuvan neidon mukaan ohjeet ovat väärät. Hän antaa uudet ohjeet, mutta saamamme ohjeet eivät ainakaan ole oikeat. Hetken heiluttuamme, löydämme kuitenkin haluamamme ja matkaamme tunnin verran päätepysäkille, joka on itäinen linja-autoasema. Täällä taas vaihdamme toiseen kulkuneuvoon ja istumme seuraavat kaksi tuntia päästäksemme päämääräämme, 120 kilometrin päässä sijaitsevaan kivimetsään.

Shilinin kivimetsä kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin luonnonmuodostelmiensa ansiota (http://whc.unesco.org/en/list/1248). Alue on 300 neliökilometrin kokoinen ja arviolta 270 miljoona vuotta vanha alue, jossa seisoo pystyssä mitä merkillisimmän näköisiä kivipystejä. Ajan saatossa vesi ja tuuli ovat muovannut niitä vielä entuudestaan.

Useimmat mammat ja papat istuivat kuin tatit turistikulkuneuvoissaan. Matkaseuralaiseni osoittautui varsin mainioksi, sillä hän oli halukas tutkimaan paikkaa perusteellisemmin. Mekin otimme turistivaunulla vauhtia, mutta hyppäsimme pois joka välissä ja taivalsimme metsän syvyyksiin tutkimaan muodostelmia lähempää. Mitä syvemmälle eri poluille risteytyi, sitä mielenkiintoisemmalta paikka vaikutti.

Näinpä myös hajalinnun koko komeudessaan. Olin aikoinaan ollut osallisena lasten kanssa tehtyä animaatiota, joka kertoi hajalinnun tarinan. Kuinka paljon nuo työpajat ovatkaan opettaneet.

Rakastan tarinoita ja olen valmis uskomaan enemmän niiden selityksiin, kuin luonnontieteilijöiden asiantunteviin lausuntoihin. Legenda kertoo metsän olevan Yi kansaan kuuluvan kauniin tyttären, Ashiman synnyinpaikka. Hän rakastui palavasti nuoreen mieheen, mutta ei saanut lupaa mennä tämän kanssa naimisiin, joten hän muuttui kivipatsaaksi.

Dali
Asukasluku 652,000 ihmistä

Yöjunaan vei minut Daliin. Dali on muinainen kaupunki, jonka kukoistuskausi oli Nanzhaon ja Dalin kuningaskunnan aikana 9. ja 10 vuosisatojen aikana, 937-1253. Olin varannut netistä hostellin vanhasta kaupungista, joka oli tunnin linja-automatkan päässä rautatieasemalta. Paikka oli varsin erityylinen kuin aikaisemmin vierailemani Pingyao. Tämä kaupunki oli kauttaaltaan valkoinen, toki kiinalaisin koristein, ja muodoin. Turismi oli vallannut tämänkin alueen. Puolet vanhasta kaupungista oli keskittynyt turismiin myyden sitä ihan samaa kuin Pekingin turistialueet tai Pinyaon myymälät. Oli koruja, kiviä, vaatteita, kasseja, musiikki-instrumentteja, teetä ….

Dalin läpi virtaa erilaisia puroja vuorenrinteiltä. Näissä uomissa pestään sujuvasti koirat, ja pikkupojan jalkineet. Puhtaasta vuorivedestä tulee laskiämpäri ihmisten heittäessä sinne tiski- ja siivousvetensä. Elämä on puoleksi sisällä, puoleksi ulkona. Vesihana löytyy ulkopuolelta, missä mamma kyykyllään tiskaa syömäpuikkojaan. Viemäriverkosto taitaa olla surkea.

Three Pagodas of Chongsheng Temple

Lähdin kahden Kiina-pojan kanssa kohti kolmea tornia. Paikan sisäänpääsymaksu oli heidän mielestään kallis (130y), joten he kääntyivät portilla pois. Minä jatkoin opiskelijahintaan sisälle. Lipun ostopaikka oli jotenkin outo, muurien sisällä ei ollut kuin lampi, josta toki näki tornit. Lisää kävelyä ja lopulta myös oikea sisäänmenoportti löytyi.

Kolme tornia ovat buddhalaiseen arkkitehtuuriin liittyvät, symmetrisessä kolmionmuodossa seisovat, tiilestä rakennetut ja valkoisella mudalla päällystetyt rakennelmat. Isoin niistä on 69,6 metrin korkuinen. Vanhin on tiettävästi rakennettu vuosina 823-840 jKr kuningas Quan Fengyou ollessa Nanzhaon valtion hallitsija.
Julkisivuun on upotettu pieniä alttareita, joissa istuu kussakin Buddhan patsas. Kaksi muuta tornia on rakennettu sata vuotta myöhemmin. Tornien takana on Juying Chi lampi, josta voi ihailla tornien heijastusta.

Kolmen tornin syntyhistoriaan liittyvä legenda kertoo Dalin olleen suo, jossa ennen ihmisiä asusti lohikäärmeitä. Ihmisten muutettua alueelle he päättivät rakentaa tornit, jotta ne estäisivät lohikäärmeitä tuottamasta luonnonkatastrofeja. Tornit ovatkin tunnettuja niiden kestävyydestä. Dalin alueella on ollut useita maanjäristyksiä, joista viimeinen teki tuhojaan vuonna 1925. Tornit ovat kestäneet kuitenkin sekä ihmisten aiheuttamat onnettomuudet sekä luonnonkatastrofit jo yli tuhat vuotta. Tornien vieressä on rinteellä Chong Shen luostari, joka on ollut aikoinaan kuninkaallinen temppeli Dalin kuningaskunnassa. Se on rakennettu uudelleen, sillä alkuperäinen tuhoutui tulipalossa.

Kolme tornia oli vain alku taivaltamiselle. Vuorenrinteellä oli temppeli toisensa jälkeen ja ylöspäin kapuaminen kesti neljä tuntia. Portaita ja portaita ja vielä kerran portaita koti uusia rakennuksia ja rakennuksin sisällä kohti kattotasanteita. Päätin kivuta ylös asti vaikka pohkeet paukkuivat jo puolessa välissä. Alas tullessa olin itselleni armollinen ja otin kyytiä turistikärrysellä. Olin ansainnut jalkahieronnan.

Rural Film History Museum

Illalla löydän vielä mukavan, pienen elokuvamuseon. Missään matkaoppaassa ei moista mainita, mutta tietyistä syistä minä menen sitä kurkistamaan. Itse asiassa Dali on kuuluisa filmiteollisuudestaan. Kaupungissa on kuvattu 1950 luvulta aina 1980 -luvulle asti maaseudun elokuvia, joissa on vahva vallankumouksellinen tai sosialistinen pohjavire. Museosta löytyi vanhoja projektoreita, valokuvia, julisteita, elokuvalehtiä ja erilaisia elokuvaan kuuluvia rekvisiittoja. Museossa kunnioitetaan myös etnisen vähemmistön Bai:n taidetta ja kulttuuria. Dalin ulkopuolelle on myös rakennettu filmikaupunki, kulissit sarjojen kuvaamiseen, mutta tämä jää minulta väliin.

Cangshan Mountains

Seuraavana päivänä päätin nauttia luontokohteesta ja hakeuduin köysiradalla kohti vuorenrinnettä. Kummallista sinänsä, että järven tällä puolen olevat vuoret olivat vihreitä ja reheviä puustoltaan ja niiden yllä roikkui aina pilviä. Toisella puolella olevat vuorenrinteet olivat keltapunaisia hiekasta ja paistattelivat päiväänsä auringonvalossa. Välimatkaa näille vuorilla ei ollut edes kymmentä kilometriä.

Itse vuorenrinteellä ei ollut sen kummempaa näkemistä – toki maisemat. Taivalsin kymmenen kilometriä nauttien rakkaasta ilmasta. Parin kilometrin jälkeen sain seurakseni nuoren kiinalaisen pariskunnan, joiden kanssa vaihdoimme tietoa puolin ja toisin. Alas päästyämme menimme vielä syömään yhdessä, sillä Kiinassa on ehdottomasti mukavampaa syödä isossa porukassa. Kiinalaiset jakavat ruokansa. He tilaavat ainakin sen määrän annoksia, kuin ihmisiäkin. Pöytään ilmestyy yleensä sekä kasviksia että erilaisia liha-annoksia. Sammakot, jotka olivat pitäneet kurnuttavaa serenadiaan vuoren rinteillä, kurkistelivat nyt ämpäreissä odottamassa pääsyään paistinpannulle. Me valitsimme erilaisia kukkia ruuaksemme. Ne paistuivat pannulla munakkaaksi.

Yöjuna takaisin Dalista Kunmingiin kesti vain viisi tuntia, joten yöuni jäi vähäiseksi. Kello 6 aurinko ei ollut vielä noussut. Ihmiset parveilivat rautatieasemalla ja taksikuskit tiesivät tilaisuutensa koittaneen. He eivät olleet valmiita taksamittarin käyttöön vaan olisivat rahastaneet minulta 50 y. Hetken hangoittelin vastaan, sillä menomatka oli ollut vain 20 y, mutta myönnyin lopulta 40 y hintaan. Palasin takaisin aikaisempaan hostelliin, sillä kaipasin suihkua ja vaatteidenvaihtoa. Kova makuupaikka on sinänsä ihan jees, mutta vaatteet päällä nukkuminen saa aikaan varsin nuhjuisen olon. Olin suunnitellut aamupäivälle vaikka mitä, mutta väsymys teki olemuksesta hitaan, eikä sade siihen päälle ollut omiaan kannustamaan aktiivisuuteen. Niinpä istuskelin hostellissa, kirjoittelin omiani ja jutustelin ihmisten kanssa.

Lähteissäni kohti lentokenttää paikallistin korviini kantautuneen laulun. Se tuli viereisestä puistosta. Voi vieteri, mikä meno. Puisto oli pakattu täyteen mammaa ja pappaa. Herra lauloi ja kokonainen vanhojen miesten orkesteri säesti häntä. Puisto jatkui tien toisella puolella. Joka kulmassa oli oma shownsa – setien ja tätien kilpalaulantaa. Hitto, minulla ei ollut aikaa jäädä katsomaa tätä.

Matkallani en kohdannut yhtään suomalaista. He olivat kuitenkin jättäneet viestin Kunmingin retkeilymajan lasipöydän alle.

HAINAN

Haikou
Asukasluku 830 192 ihmistä

Hainan on saari Kiinan eteläpuolella. Olin tullut tropiikkiin. Vaatteet sulivat päälle ensi metreillä lentokoneen laskeutuessa illalla Haikoun lentokentälle. Hyppäsin lentokenttäbussiin. Ystävällinen pariskunta neuvoi minua jäämään oikeassa paikassa pois. Taksi ottai oikean suunnan, mutta kesti tovin, että hän löysi hostellin. Välimatkat ovat jälleen pitkät.

Nyt sai kulttuuri riittää hetkeksi. Päämääränäni oli ulkoiluttaa kurvejani rannalla. Halusin maata hetken kuin härski silli auringossa ja päinvastoin kuin kiinalaiset, ruskistaa ihoani. Nyt on sadekausi, mutta tämä ei minua estä. Menen rannalle vaikka ämpärillä kaadettaisiin vettä päälle. Haluan kastaa varpaani meriveteen. Voi olla, että muutun aatteen punaiseksi....

Niin minä lähdin aamusta rantareissulleni. Kuvittelin matkustavani paikallisbussilla rantaviivaa pitkin kohti biitsiä, mutta ei – linja-auto suuntasi keskikaupungille ja kiemurteli tunnin sykkivän cityn läpi ennen kuin pääsimme merenrantaan. Siinä minä istuin urbaaniturbaani päässäni ja pyyhe olallani tämän matkan kaupungin imussa. No, on Kiinassa kummallisempaakin nähty.

Uimarannalla oli varsin rauhallista. Rantatuoleja olisi ollut tarjolla, mutta uhrasin pyyhkeeni makuualustalleni mahdollisimman lähelle vettä. Ihmiset riemuitsivat lämpimästä vedestä. Isät touhuilivat lastensa kanssa. Pikkukaverit touhusivat ahkerina lapioidensa ja ämpäreidensä kanssa. Pojat heittelivät voltteja rantavedessä. Neitokaiset lipuivat kumirenkailla pikkuaallokossa, toiset vain käyskentelivät rantaviivalla päivänvarjoineen. Ihana keski-ikäisien seurue seisoskeli aikansa hiekalla käärien housunlahkeitaan kunnes rouvat pyllähtivät vuoron perää kaikkine vaatteineen aaltojen vilvoiteltavaksi ja miehet aloittivat vesisodan. Naiset kikattivat sydämensä pohjalta. Eräs tytär oli heittänyt korkokenkänsä kultansa kannettavaksi ja tepsutteli vedessä shortseissaan ja sukkahousuissaan. Lämpötila oli +34°C. Minä olisin mielelläni vähentänyt nämä vähätkin rievun päältäni ja antanut auringon rajattoman rakkauden pyyhkiä yli - nimimerkillä parempi kokonaan punainen kuin polkagris:n raidallinen liha. Säästän ihmisiä kuitenkin liialliselta rohkeudelta. Nuori mies meinasi jo kaatua, sillä keskittyessään tuijottamaan minua ei huomannut edessään olevaa kuoppaa. HAH.

Rannalta hotellille mentäessä lehmälauma tepsuttelee tiellä. Hotellille saapuessa naapureiden strutsi tervehtii päätään ravistellen.

Haikoun vanhakaupunki on ihastuttava, rapistunut kaupunginosa, joka odottaa rahaa ja remontointia. Mystinen tunnelma. Tämä Kiina on maisemaltaan minulle täysin uusi. Arkkitehtuuri on erilainen kuin muissa näkemissäni kaupungeissa. Rakennuksista voi lukea kolonialismin tuulia 1900-luvun alkupuoliskolta amerikkalaisin ja eurooppalaisin vaikuttein. Useimmat talot ovat kaksikerroksisia, väliin mahtuu kapeita, mutta korkeampia rakennuksia. Alimmaisen kerroksen muodostaa kaarikäytävä, josta pääsee pikkuliikkeisiin.

Zhonshan katu oli hyvä esimerkki restauroimisen mahdollisuuksista. Tällä kävelykatuosuudella talon loistivat uutukaisuuttaan, kaikkialle oli sijoiteltu patsaita, kaupat olivat tyylikkäitä ja matkaaja pystyi istahtamaan kahvioon nauttimaan herkkuja. Matkaa jatkaessa saapui ränsistyneempään osaan. Osassa oli laudat ikkunoilla, toiset rakennukset taas ovat mustuneet elämän kolhuista. Tässä on kuitenkin jotain äärimmäisen kiehtovaa. Toivottavasti kaupunki säästää rakennukset, sillä näin tämäkin kaupunki saisi turistillisen vetonaulansa.

Hostellin pitäjä olisi pitänyt minut mielellään vieraanaan ja toivonut minun kuvaavan hänelle dokumentin vuorikiipeilystä ja luolista. Paremmalla aikakaudella olisin voinut tämän tehdäkin. Samalla kuitenkin hostellin omistajat kehottivat minua jatkamaan matkaa kohti Sanyaa. Heidän mielestään sillä kaupungilla oli lomalaiselle enemmän tarjottavaa. Rehellistä puhetta.

Sanya
Asukasluku 482 296 ihmistä.

Aamut osaavat olla ihania. Kello soittaa kuudelta, mutta pihan kukko on huolehtinut herätyksestä jo vartti aiemmin. Koululaiset ovat menossa urheiluasu-koulupuvuissaan kouluun, aikuiset töihin ja eläkeläiset ruokatoreille. Katukeittiöistä nousee höyry ja nuudeliannokset, maissintähkät ja erilaiset snäksit vaihtavat omistajaansa. Minä lähden matkaamaan luotijunalla, joka vie minut 1,5 tunnissa saaren eteläosaan. Riisipeltoja, palmuja ja viheriäisen kumpuilevia maisemia näkyy junan ikkunasta sen kiihdyttäessä itsensä lähes 200 kilometrin tuntivauhtiin.

Paikallisbussia odotellessani törmäsin samaan pariskuntaan kuin edellisenä päivänä Haikoun vanhassa kaupungissa. He olivat pakanneet kasseihinsa riippukiikut ja olivat menossa kohteeseen, missä voivat yhdessä romanttisesti seurata auringon nousua ja laskua. Samoihin ihmisiin törmääminen voi tuntua tämän kokoisessa maassa täysin mahdottomalta, mutta se on minulle täysin yleistä. Pekingissäkin olen nähnyt samoja ihmisiä ympäri kaupunkia ja kohdannut tuttuihin ihmisiin kadulla tai tapahtumissa. Minä törmään ihmisiin täysin odottamatta mitä kummallisimmissa paikoissa sekä Suomessa eri puolella maailmaa. Paras on ollut kohtaaminen tanskalaisen ystäväni kanssa Teheranissa. Kumpikaan meistä ei tiennyt toistemme olevan siellä. En enää suhtaudu hyvästeihin mitenkään surumielisesti, sillä tiedän, että jos meidän on määrä kohdata uudelleen, se tapahtuu. Jos minulla olisi sama karma lottovoittojen kohdalla, olisin rikas nainen.

Sanyan keskusta oli revitty auki. Työmiehet työskentelivät päivät yöt katuosuuden parissa. Olisi mielenkiintoista tietää, millaiseksi keskustaa oltiin rakentamassa. Keskustan liepeille oltiin rakentamassa erikoisen näköistä seitsemän tähden hotellikompleksia. Tarjolla oli hotellia joka lähtöön, karaoke paikkoja, katuosuus täynnä klubeja ja muita juottoloita sekä tietenkin meri ja sen tarjoamat mahdollisuudet.

Muutamilla kävelykatuosuuksilla sai ostaa kaikkea rantaelämään liittyvää krääsää, hellevaatteita ja koruja. Paikalliset ”Tiger” kaupat möivät kaikenmoista hömppää 2,5 yanin (0,3€) hintaan. Täältä puuttui kaikki ”Kiina turistitavara”, tarjolla oli enemmänkin halpiskamaa. Matkaajille oli tarjolla myös erihintaisia merenelävämaistiaisia. Kaksi kiinalaista nuorta paria adoptoivat minut ruokaseuralaiseksi. Mukavaa, sillä näin saimme tilattua suuremman määrän ruokaa, eikä minun tarvinnut siis syödä pelkästään yhtä ruokalajia, varsinkaan kun ruokalista oli kiinaksi ja valokuvat varsin vähäisiä eivätkä oikein kertoneet, mitä ruoka sisälsi. Lopulta meillä oli edessämme useita erilaisia maukkaita meren antimia.

Rannan ympärillä olevassa pienessä kylässä ei oikein tiennyt, missä maassa oli. Olisi voinut vaikka ajatella tehneensä matkan Venäjälle. Joka kaupan kyltit olivat sekä venäjäksi että kiinaksi. Sanomattakin oli selvää, että valtaosa turisteista oli venäläisiä. Vesi oli puhdasta ja kauniin turkoosia. Ranta oli täynnä erilaisia majoja, joissa myytiin erilaisia drinkkejä alkoholilla että ilman. Länsimaiset olivat löytäneet tiensä baarin pitäjiksi että surfauksen opettajiksi. Sukellustakin olisi ollut tarjolla. Minä keskityin pääasiaan, aaltoja vastaan hyppelyyn ja rantahiekassa makaamiseen. Lopputulos ei ehkä yllä aivan kiinan lipun väriin, mutta paikoitellen on ihossa havaittavissa kirpakkaa pinkkeyttä.

Yhden illan nesteytin itseäni länsimaisten lentäjien saurassa, jotka olivat omien lentoyhtiöidensä vähennettyä henkilökuntaa siirtyneet kiinalaisten lentoyhtiöiden palvelukseen. Heillä oli kaksi kertaa vuodessa koulutusjakso tässä helleparatiisissa. Edellisenä iltana he eivät vielä tienneet, ketä kouluttavat, missä, kuinka kauan … mutta, kuten he totesivat TIC = this is China.