28.12.2014

Matkan jälkeinen krapula ja uudet haasteet


Palaamisen tuskia

Kiinasta palaamisen krapula on podettu. Se oli kyllä aika järisyttävä, lamaannuttava ja pitkä. Yleensä puhutaan aina kulttuurishokista toiseen suuntaan mennessä, mutta minulla takaisin palaaminen oli rankempi kuin Kiinaan totuttautuminen. Kaikki samanlainen ja erilainen oli kiinnostavaa – ja siihenhän mahtuukin sitten aivan kaikki. 

Oli kiinnostavaa löytää paikkansa vieraassa maassa ja kulttuurissa ja yrittää sukeltaa päivittäiseen arkeen. Ja mielettömän hienoa oli tutustua uusiin asioihin, nähdä erilaisia traditioita ja tavata uusia ihmisiä. Kohdatessani ärsyttäviä asioita, totesin itselleni pilke silmäkulmassa, olevan vain niin kaavoihin kangistunut, etten ymmärtänyt toista tapaa toimia. Kerroin itselleni, ettei hyödytä hokea, että Suomessa tämä tehtäisiin .... kun nyt olin Kiinassa. Toki osa asioita Kiinassa ovat arveluttavia ja väärin, eikä kaikkea totisesti pidä hyväksyä, mutta näidenkin asioiden pureskeleminen piti ajatukset valppaina. Olin aktiivisempi kuin kotona konsanaan ja ahmin tietoa ja elämää.

Olisin voinut jatkaa Kiinassa oloani vielä toisella, jos kolmannellakin mokomalla. Niin paljon mahtui viiteen kuukauteen, mutta niin paljon jäi tekemättä. Pääseehän sinne toki takaisin, mutta nyt siellä oli ystäviä, ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa ja tehdä asioita – ihmisiä, jotka ainakin johonkin pisteeseen asti olivat yhtä hulluja kuin itse – ainakin sen osalta, että opiskelivat Kiinassa. Toki suurimmaksi osaksi tein asioita siellä yksin. Sinänsä hassua, että reissussa tai näin toisaalla eläessään tuntee itsensä yleensä harvemmin yksinäiseksi kuin koto-Suomessa. Ympärillä on koko ajan niin paljon tarkkailtavaa, ettei omia olojaan kerkeä niin mittailemaan. Ja usein yksin matkatessaan voi kulkea omaan tahtiinsa ja kamera on oiva väline jututtaa ihmisiä, vaikka yhteistä kieltä ei olisi. Ja eksistentiaalinen erilaisuuden tai omituisuuden tunne ei yleensä myöskään pulpahda pintaan reissatessa, sillä yleensä on itsestään selvää, että on erilainen. Kiinassa oli huutomerkinomaisesti länsimainen.

Asuminen ankeasti oli sinänsä virkistävä ja avartava kokemus sitten opiskeluajan. Ja elämän askeettisuus oli erittäin opettavaista. Sen sai aivan uuden ulottuvuuden palattuani kotiin ja päädyttyäni käymään läpi massiivista tavaramäärää, mitkä äidiltäni oli jäänyt edelliseen asuntoon hänen muutettuaan puolet pienempään palveluasuntoon. Itsekin olin syyllistynyt tavaroiden ja vaatteiden hamstraamiseen. Siihen päätyi kirpputorikierrokseni – ainakin toistaiseksi.

Ajatus kotini feng tsuista ei päättynyt aivan yhtä juhlavasti. Matkakassit olivat purkamatta siihen saakka, kunnes tarvitsin kassia kaasuttaakseni kotoa pois. Vuokralaisen tieltä pakkaamistani tavaroista osa on vieläkin panematta paikalleen. Läpikävin vaatteeni pudottamalla kaiken kaapeista lattialle. Sain aikaan kaksi kirpparisäkkiä. Loput vaatteista laitoin sentään takaisin kaappeihin. Kirpparille menevät säkit odottavat vielä starttiaan kohti päämääräänsä. Asunto oli hetken siisti ja avara, mutta mitä pidemmälle projektejani pääsin, sitä suurempi kaaos syntyi ja feng tsui sai jäädä. Herran tähden, elämän feng tsuit tarvitsevat aikaa, ja sitä minulla ei ole.

Heti kotiin palaamisen jälkeen olin todella lamaantunut. Katselin nurkkiani epäuskoisesti ja halusin lähetä heti liikkeelle, sillä pelkäsin muuten kaatuvani sänkyyn jääden patjan vangiksi. Haahuilin ihmisten nurkissa tavaten ystäviäni. Seisoin eräänä kesäisenä perjantaina Porin torilla kello 15 ja otin kuvat aukiosta, jossa ei ollut yhtään ihmistä. Jos Kiinan aamuruuhkassa oli taivastellut sulloutuvaa ihmismassaa, oli tässä autiudessakin jotain vähän pelottavaa. Mikään ei oikein tuntunut miltään ja kaiken aloittaminen oli hankalaa.






Äitini asunnon remontointi oli sinänsä kaikessa fyysisyydessään hyvä asia. Tein sitä putkiaivoisena 12 tuntia päivässä, siirtäen näin omien töideni ja elämäni organisointia eteenpäin. Remontointi tuntui sentään joltain. Fyysisestä työstä tietämätön vartaloni paloi iltaisin tulessa ja rauhoittui vasta särkylääkkeestä ja mobilaatista. Äidiltäni jäänyt ylijäämätavara aiheutti painajaisia – ja aiheuttaa edelleen, ja estää feng tsuin syntymistä, mutta aika ajoin siirrän asian syrjään ajatuskentästäni, sillä se on aivan liian suuri pähkinä purtavaksi.

Työn tekeminen alkoi nihkeästi. Jotenkin minulla oli kaikki ruosteessa. Todennäköisesti tein kaikkea kuten kone - itselleni tuttuja asioita, jotka tulivat selkärangasta, mutta pääni ei ollut mukana, puhumattakaan sydämestä. Innostus oli pitkään kadoksissa. Tuntui, kuin Kiinasta toipumiseen olisi mennyt sama aika kuin siellä oloon.


Kiinan oppitunnit menivät multitaskatessa. Pipersin tietokoneellakin kiinalaisia varjonukkeja, jotka seikkailevat ystävieni orkesterille, Can Can Heads:lle tekemässäni musapläjäyksessä. Tässä siis yhdisteltynä kiinalaista arkipäivää eräänä aamuna koettuna sekä musiikillisia varjonukkeja.

Can Can Heads – Breakdiscodance #2
https://www.youtube.com/watch?v=4SSoPRljYP4


IKÄVÄ on tietysti ihmisiä. Huonoissa työasennoissa kiemurteleva tai oikeammin jähmettynyt vartaloni on järkyttynyt jouduttuaan luopumaan huokeista hieronnoista, akupunktiosta ja jalkapohjien vyöhyketerapiasta – siis huokeasta. Kiinalaisten ravintoloiden ruoka Suomeen palattua on lähinnä vitsi. Kaipaan niitä useilla pienillä lautasilla tarjoiluja erilaisia sortteja, joita ei ole sotkettu toisiinsa. Ja Kiinassa ruoka on tulista, mitä ei voi sanoa edes chilikanasta tai chili-mistään täällä kotimaassa. 

Mutta pian ovat edessä uudet haasteet...

 

Piinaavaa odotusta ja täpäriä tilanteita

- Viisumihelvetti


Yksi helvetillisimmistä asioita on odottaminen, mihin ei voi itse mitenkään vaikuttaa. Tähän tilanteeseen jouduin uutta matkaani järjestäessäni. Matkan kohteina on Intia ja Bangladesh. Passini umpeutuu vasta syyskuussa, joten se tarvittava voimassaolo eli ½ vuotta matkan päättymisestä oli voimassa. Eipä siis hätää. Passi piti vain saada Intian ja Bangladeshin viisumit. 

Intia


Intian lähetystö löytyy Kulosaaresta, Helsingistä. Paikanpäälle ei tarvitse mennä vaan riittää, että pistää valokuvat, viisumianomuksen, kuitin maksetusta viisumimaksusta ja passin kirjekuoreen ja lähettää ne matkaamaan postin välityksellä kohti lähetystöä. Kirjekuoreen piti laittaa myös palautuskuori merkkeineen. Valokuvan kokovaatimus oli paljon suurempi kuin yleensä. Printterin muste oli loppunut, joten ryntäsin hätäpäiten kopioliikkeeseen pudottaen valokuvapaperin vahingossa kuralätäkköön, mutta lopulta muistitikulla viemäni värikuva oli printtaantui täyttäen usealla omallakuvallani koko A4 laajuudesta. Riittäisipä kuvia muihinkin tositteisiin, jahka pitäisin hiusmallini riittävän klanittuna.

Asioiden hoitaminen postin välityksellä on sinänsä loistavaa, sillä esimerkiksi Kiinan lähetystö ei ottanut vastaan viisumianomusta postitse. Intian viisumianomuksen täyttäminen sinänsä on ärsyttävä, sillä neljä kertaa online kaavake kerkesi vanhentumaan hukaten siis kaikki aiemmin sinne kirjoittamat asiat. Joka kierros koko homma piti aloittaa alusta, ja jokainen vastaus piti kirjoittaa uudelleen. Täytyy myös myöntää, ettei minulla ollut takataskussa äitini synnyinpaikkaa ja kuolleen isänikin syntymäpaikkakunnan kirjoittaminen lomakkeeseen tuntui hieman absurdilta. Intian lähetystön sivuilta löytyi myös ohjeita jopa suomen kielellä. Maksoin 50 € ja rastitin lomakkeesta ”Multiple entry” sekä ”Turistiviisumi”, sillä olin matkani aikana saapumassa Intiaan kaksi kertaa. Kotisivuilla ei ollut erillistä hintamainintaa tuplasta maahanpääsystä. En voinut tarkistaa asiaa puhelimitse, sillä puhelinaika oli mennyt ohi.
Joka tapauksessa passi lähti matkaan 28.11. ja palasi sieltä viisumin kera 11.12.



Bangladesh


Olimme jo joulukuussa, matkan alkuun oli 19 päivä. Olin edellisenä päivänä yrittänyt soittaa pariin otteeseen Bangladeshin lähetystöön, joka oli Ruotsissa, Solnassa, mutta olin joutunut kuuntelemaan ainoastaan puhelinautomaattia. Lähetystön sivuilta löytyi Suomessa olevan kunniakonsulin puhelinnumero. Olin ymmärtänyt, että lentokentältä saisi viisumin, mutta halusin tämän kuitenkin tarkastaa. Kunniakonsuli kehotti minua kuitenkin lähettämään passin Ruotsiin. Hänen mielestään aikaa oli vielä tarpeeksi, joten huoleni 19 päivästä olisi turha … vaikka joulu tupsahtaisi arkipyhineen tielle...

Maksoin viisumimaksun 700 SEK ja postimaksun 120 SEK ja printtasin maksukuitin. Seisoin postissa vastaanottamassa passiani mukanani toinen kirjekuori, joka sisälsi Bangladeshin hakemuksen, valokuvan, jonka kokovaatimus oli tietenkin eri kuin Intiassa, maksutositteen sekä palautuskuoren. Avasin Intian lähetystön kirjeen, ja vaihdoin passin postissa suoraa Bangladeshin lähetystöön menevään kirjekuoreen. Liitin hakemuksen oheen myös kirjeen, missä kerroin matkustusajankohtani. Pikakirje lähti kohti Solnaa ja saapui sinne kahden päivän päästä. Olin huojentunut.

Huojennuksen olotilaan alkoi kuitenkin hiipiä tummia pilviä. Tajusin viikon päästä, ettei aikaa todellakaan lopultakaan ollut enää juuri lainkaan. Stressi korvien välistä laskeutui mahaan ja hetken päästä koko suoliston nukkapeite oli palanut karrelle. Makasin kolme yötä valveilla, miettien saapuisiko passi ajallaan ja päivisin olin kuin maantiejyrän alle jäänyt reuhka, väsynyt, mutta lähes hysteerinen. Minulla on yleensä kohtuullisen hyvät hermot, mutta tällainen odottelu ei totisesti ollut minua varten. Kyllähän järki tiesi, etten voi tehdä muuta kuin olla kärsivällinen, mutta stressi hiipi salakavalasti ja aiheutti pikavauhdilla kaikki epämiellyttävät fyysiset oireet. Joka päivä odotin kuin kuuta nousevaa eteisessä postiluukun kolahdusta, enkä olisi pannut pahakseni, jos postimies olisi soittanut kahdesti. Yritin soittaa lähetystöön, mutta paineltuani ohjeiden mukaan ykkösiä ja kakkosia, päädyin aina saamaan saman viestin, missä minua kehotettiin ottamaan lähetystöön yhteyttä sähköpostitse. Minä lähetin viestin, kysyen viisumianomukseni vaiheista ja pyysin, jos he voisivat lähettää passin takaisin pikana ja laittaa minulle sähköpostitse kirjeen seurantanumeron. Lähetystöstä kerrottiin sähköpostitse 18.12 , että viisumi on valmis ja kysyttiin, mihin haluan passini lähetettävän. Sinänsä omituinen kysymys, sillä viisumianomuksessa kysytään hakijan osoitetta. Seurantanumeroa tai mitään muutakaan viestiä, en lähetystöstä saanut, vaikka lähetin heille toistamiseen pyynnön. Soitin myös Suomessa olevalle kunniakonsulille ja hän oli saanut viestin, että passini on lähetetty Suomeen. Nyt olin siis postin armoilla. Varmaan ensimmäistä kertaa kirosin joulunpyhien sijoittumisen keskelle arkipäiviä. Kolme päivää oli totaalisen pelistä pois ja sitten olisi jo viikonloppu. Itse asiassa tajusin, että passin pitäisi tulla viimeistään 23.12., sillä sen jälkeen olisi ainoastaan yksi arkipäivä ja silloin koko homma olisi jo myöhäistä, sillä minun pitäisi toimia ennen sitä saadakseni uuden passin ja Intian viisumin. Kävin kysymässä poliisilaitoksella, mitä minun pitäisi tehdä jos passi ei tulisi ja soitin Intian lähetystöön kerjäten, että he tekisivät tässä tapauksessa minulle päivässä uuden viisumin.

Lähdin 23.12. aamusta kohti Oulua ja jätin sisarelleni valtakirjan, jos ihme tapahtuisi. Ja halleluujaaa, ehdottoman viimeisellä hetkellä saapumisilmoitus oli tullut postilaatikosta. Passia ei oltu lähetetty pikana, ainoastaan kirjattuna. Neljä päivää se oli matkannut Ruotsista kotiini. Kiitos ja kumarrus. Maha palautui normaaliksi ja minä sain syödä lanttulaatikkoa ja siemailla glögiä ilman puukoniskun tunnetta mahalaukussani.



Täytyy sanoa, etteivät lähetystöt ole ihmisten palvelulaitoksia. Muistan Kiinan lähetystössä istuessani seuranneeni virkailijoiden kuttumaista ihmisten käännytystä, kun joku kopio, minkä tarpeellisuudesta ei ollut minkäänlaista mainintaa heidän kotisivuillaan, puuttui. Minulta puuttui kopio passista, mutta pysyin järkähtämättä siellä, kysyen vain, eikö heillä ole kopiokonetta. Kyllähän se löytyi ja virkailijakin osasi vallan sen nappia painaa.
Vallankäyttöä on pienikin pirullisuus. Voisiko ajatella, että mitä hankalampaa kyseisen maan kansalaisella on tulla Suomeen, sitä monimutkaisemmaksi, epämääräisemmäksi ja sitä kautta vaikeammaksi viisumin hakemisprosessi on ihmisille tehty.

Ja entäpä jos...


Niin, mitä olisi tapahtunut, jos passi ei olisi saapunut viime hetkellä...

A) Jos olisin odottanut toiveikkaana ihan viimeiseen päivään asti, eikä passi olisi silloinkaan saapunut, olisi matka peruuntunut ja minä olisin kyhjöttänyt naama norsun vimpulalla varmaan kotonani koko kuukauden. Tai sitten minun olisi pitänyt kehitellä jokin äärimmäisen voimakas kohtalonusko ja hokea korvien välilleni, että tämä oli näin tarkoitettu.

B) Jos olisin poliisilaitoksella 22.12. vieraillessani laittanut vireille uuden passianomuksen, olisin saanut express passin ennen matkaani. Sen olisi saanut päivässä tai seuraavana päivänä. Hinta olisi ollut 83 € (normaali 48€). Passi olisi pitänyt hakea Helsinki-Vantaan lentokentältä tai Pasilan poliisilaitokselta. Ikävä vain, että heti passin anomisprosessin alkamisen jälkeen vanhan passin voimassaoloaika olisi päättynyt, ja siinä olevat viisumit olisivat rauenneet – siis jos passi kuitenkin olisi tullut seuraavana päivänä, kuten se tuli. Ja minä taas en pystynyt odottelemaan passin potentiaalista tulemista ja menemään vasta sen jälkeen poliisilaitokselle, koska minulla oli junalippu kohti Oulun joulua.

C) Viimeinen mahdollisuus olisi ollut matkustaa sunnuntaina Helsinki-Vantaan lentokentälle ja hakea matkan ajaksi väliaikainen, matkan ajan voimassa oleva passi (80€) ja marssia Intian lähetystöön heti maanantaina ja toivoa, että he todella olisivat tehneet viisumin päivässä.


Mutta loppu hyvin, minulla on ihka oma, vanha passini kädessäni, jossa on kahden maan viisumit. Voi olla, että nämä ovat viimeiset matkat tällä passilla, sillä huhtikuun lopusta eteenpäin passini ei ole enää 6 kuukautta voimassa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti